keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Mitä värit melkein sokealle merkitsevät?

Nyt kesällä luonnon värikylläisyys lisääntyy kirkkaassa auringonvalossa. Itse en kuitenkaan enää juuri erota värejä toisistaan. Näen kyllä värien tummuus- ja vaaleuseroja, mutta itse värit jäävät usein hämärän peittoon, jos minulta niitä arvuutellaan. Voin aivan hyvin veikata punaista siniseksi ja vihreää oranssiksi. Valkoista en sentään sanoisi mustaksi tai päinvastoin. Niin mustavalkoinen tyyppi en ole, toivottavasti en ihan harmaakaan.

Onko väreillä sitten mitään merkitystä melkein sokealle ihmiselle?

Muista heikkonäköisistä ihmisistä en sano mitään, tässä on henkilökohtaisia ja sukupuoleenkin liittyviä eroja. Mutta minulle värien näkeminen tai katsominen ei tuota varmaankaan sellaista samanlaista mielihyvää tai kenties ärtymystä kuin normaalisti näkeville ihmisille. Niiden tuijottelu ja ihastelu ei siis ole minulle se juttu. Enemmän minulle jossain taulussa tai kuvassa merkitsevät sen ääriviivat ja kuviot kuin värit.

Voin toki kuvitella vaikkapa jonkin taulun tai sängynpeiton värit itsekseni samalla aavistaen, että ne eivät ainakaan todellisuutta vastaa. Useimmiten tuo värien kuvittelu on tiedostamatonta; jostain syystä vain jokin pinta vaikuttaisi tietyn väriseltä. Jos laitan uuden paidan päälleni, niin useimmiten kuvittelen senkin eriväriseksi kuin mitä se oikeasti on, ja tämäkin tapahtuu tiedostamatta.

Kotonani on muutaman vuoden vanha karvalankamatto, jota olen pitänyt tähän asti valkoisena. Kun sen viereen laitettiin oikeasti valkoinen matto, hämmästyin, että onpas likainen tuo vanhempi matto. No ehkä niinkin, mutta sen väri olikin kuulemma vaalea beige, mikä oli minulle ihan uutta!

Kerro minulle väreistä


Kyllä minua silti suuresti kiinnostaa, minkävärinen mikin pinta on. Taulua katsoessa joku muu saa erittäin mielellään kertoa, minkävärisiä ovat taulussa näkyvät esineet ja maisemat. Paidan kohdalla on kiva varmistaa toiselta perheenjäseneltä jo päälle pukiessa, minkävärinen se on. Ihmisten hiusten tai vaatteiden väreistä on myös mielenkiintoista tietää. Värielämys tulee minulle tämän tiedonsaannin kautta. Kun olen saanut tiedon, voin muodostaa mielikuvan väristä ja sen sulautumisesta ympäristöönsä.

Niillä, jotka ovat jossain elämänvaiheessa menettäneet näkönsä tai vähintään värinäkönsä, on jäljellä muistikuvia eri esineiden ja asioiden värimaailmasta. He muistavat, että ruoho on vihreää ja taivas sininen, vaikka jokainenhan sen tietää muutenkin. Harvinaisempien asioiden osalta se on jo vähän vaikeampaa: minkä värinen olikaan puuma tai tulivuoren laava? Ja voihan ruohokin olla ruskeaksi palanutta ja taivas harmaa.

Kaipaanko värien näkemistä? Olisihan se ”ihan kivaa”, mutta en ole oikeastaan ajatellut asiaa kaipaamiskysymyksenä. Olen sopeutunut nykytilanteeseen. Jos saisin valita, niin ennemmin valitsisin näöntarkkuuden tai hämäränäön.

Kuuletko tai maistatko värejä?


Olisiko kätevää, jos näkönsä tai värinäkönsä menettänyt henkilökin voisi saada ”oikeita” väriaistimuksia muiden aistien kautta? Aivokuoren solut ja hermot välittäisivät informaatiota iloisesti sekaisin. Jos esimerkiksi söisin pannukakkua, avaisi se mieleeni tietynlaisen värimaailman. Tai musiikki olisi paitsi musiikkia, myös ikään kuin edessä avautuva maalaus, jossa eri nuotit maalaisivat erivärisiä siveltimen vetoja? Sibeliuksenkin kerrotaan ”nähneen” sävellajit eri värisinä.

Ehkä se ei olisi niin kätevää, mutta kenties kaunista, oikeilta väreiltä näyttävää. Itse asiassa tällaista harvinaista aistien sekoittumista on todella olemassa, ja sitä sanotaan synestesiaksi.

Tästä voit lukea Helsingin Sanomissa julkaistun Tommi Uschanovin kolumnin aiheesta synestesia. Hänelle sähkökitaran ääni on ruskeaa nauhapastaa.

Värikästä kesää!