lauantai 8. lokakuuta 2016

Lähes ystävänpäivä

Kirsin rinnassa tykytti ja jyskytti yhtä aikaa. Hopeanharmaa henkilöauto kaarsi pehmeästi hyrräten hänen kotitalonsa parkkipaikalle ja pysähtyi hänen viereensä. Janne nousi hymyillen hänen isältään lainatusta menopelistä ja otti muutaman juoksuaskeleen auton ympäri kohti Kirsiä. Halauksen ja suukkojen jälkeen ehdittiin jo vaihtaa sanoja.

-    On ollu hirvee ikävä.
-    Niin mullakin.

Jänne sipaisi Kirsin poskea ja hiuksia. Takana oli raskas viikko, Kirsillä opiskeluissa ja Jannella töissä. Nyt olisi koko viikonloppu aikaa vaikka ajella autolla minne mieli teki. Molemmat tunsivat itsensä täydellisen vapaiksi ja onnellisiksi.

-    Mihin ajettaisiin?
-    Käytäiskö vaikka Porvoossa? Syötäis siinä pikkuravintolassa ja sitten käveltäis joen rannassa.

Kirsi kiersi käsivartensa Jannen ympärille. Hän muisti, miten he olivat tavanneet juhlissa ystävänpäivänä edellisenä talvena. Koko juhlapaikka oli ollut täynnä mauttomia, lelluvia sydänilmapalloja. Molemmat olivat pitäneet juhlia yhdentekevinä, kunnes olivat sattumalta törmänneet toisiinsa. Heillä oli raksahtanut heti.

***

Keskussairaalan leikkaussalissa saattoi aistia vain lievää hysteriaa tyynen pinnan alla. Hoitajat hyörivät ja valmistelivat salia kuntoon. Myös kirurgit olivat jo paikalla. Sitten saliin tuotiin kaksi kuutiomaista laatikkoa.

-    Ai niitä on kaks? yksi hoitajista kuiskasi toiselle niin, että suu jäi auki hengityssuojan takana. Samalla hän osoitti kädelläaän kohti laatikoita.
-    Etsä tienny? Mä luulen, et ne on siitä rytäkästä Porvoon moottoritieltä. Molemmat on kuulemma kuin just pinkasta vedettyjä. Tätä et sit oo kuullu multa.
-    Entäs vastaanottajat?
-    Toinen on jo valmistelussa, mutta toista vasta lennätetään, varmaan jostain kauempaa.

***

Jussi ajeli pitkin Kehä kolmosta kohti Leenan kotitaloa. Ajaessaan hän kertasi mielessään, miten paljon hänelle oli ehtinyt tapahtua vuoden aikana. Ensin hän oli sairastunut vakavasti. Parannuskeinoa ei ollut löytynyt. Oli vain oljenkorsi, että joku sopiva henkilö kuolisi. Ja kuolisi vieläpä tarpeeksi siististi. Kuolisi vieläpä sopivan matkan päässä. Ja ennen kaikkea ei vitkuttelisi sen kuolemisensa kanssa liian monta kuukautta.

Äkkiä ja yllättäen odotettu oljenkorsi oli osunut Jussin kohdalle. Hän oli tarttunut siihen kiihkeästi ja kaikin voimin. Hakulaite oli piipannut keskellä yötä ja herättänyt hänet. Sairaalaan oli pitänyt lähteä välittömästi. Leikkaus oli itsessään onnistunut oikein hyvin, siitä ei Jussilla ollut valittamista. Vaikeita hylkimisoireita ei ollut ilmaantunut. Silti Jussi ei ollut ollut kovin onnellinen leikkauksen jälkeen. Hän oli masentunut ja tuntenut huonoa omaatuntoa. Hän ei tiennyt, ketä olisi voinut kiittää. Joka ilta hän lähetti kiitoksen jollekin, joka ehkä kuunteli häntä jossakin.

Hänen elämänilonsa oli kuitenkin kohentunut, kun hän oli tavannut Leenan. Leena oli varmasti parasta, mitä Jussille oli koskaan tapahtunut. Hän oli istunut Leenan pöytään keskussairaalan kahviossa, ollessaan jo hyvää vauhtia toipumassa leikkauksesta.

-    Onko me tavattu ennenkin, sä näytät niin tutulta, Jussi oli kysynyt ensimmäiseksi Leenalta.
-    Ehkä entisessä elämässä? Leena oli vastannut hymähtäen.

Myös Leenalle oli tarjottu samanlaista oljenkortta kuin Jussille. He olivat tunteneet heti ihmeellistä yhteenkuuluvuutta.

-    Tää sairaus on avannu mun silmät apposelleen. Mun elämästä on jo pitkään puuttunu jotain, on ollu ikään ku ikävä jotakin, vaikken oo tienny mitä. Ja jokainen päivä voi olla viimenen. Mitä hyötyä mulle on tästä leikkauksestakaan, jos mun elämä on aina vaan yhtä harmaata samaa. Ja mun pitäis osata elää vielä sen luovuttajankin edestä, Jussi oli tilittänyt monisanaisesti heti viiden minuutin tuttavuuden jälkeen Leenalle ja oli itsekin hämmästynyt avoimuuttaan.
-    Mulla on ollut ihan samanlaisia tuntemuksia. Mutta ei, luovuttajan puolesta mä en voi elää. Oon vaan onnellinen tästä uudesta sydämestä, Leena oli vastannut, selkeästi ja yksinkertaisesti.

Jussi kaartoi Leenan alaoven eteen, jossa tämä jo vilkutti iloisesti. Jussi nousi autosta, riensi Leenan luo. Hän halasi Leenaa ja sipaisi hänen poskeaan ja hiuksiaan.

-    Haluisitsä lähtee vähä ajelulle, vaikka Porvooseen? 

Leena epäröi vastaustaan yhden ikuisuuden, jokin Porvoossa teki hänet nyt levottomaksi, ja sydän alkoi pamppailla.

-    Mennään joku toinen päivä. Vaikka ystävänpäivänä.

***

Euroopan elinsiirtopäivä 8.10.2016.

Yllä mainitut tapahtumat olivat fiktiota. 
Lue faktaa Kyllä elinluovutukselle -sivuilta. 

tiistai 20. syyskuuta 2016

Hyvästi rakas paperi-Hesari!


Kun nuorena opiskelijana muutin pois vanhempien luota, tuli pakottava tarve saada omaan kämppään päivittäinen annos paperia postiluukun kautta. Piti saada haistella tuoreen painomusteen tuoksua, paperiin imeytynyttä ulkoilman kosteutta. Kuunnella vastapainetun paperin kahinaa ja rapinaa. Pidellä kädessään koko maailmaa, tuoreita uutisia, tapahtumia ja tausta-artikkeleita. Tietysti sarjakuvia sekä televisio- ja radio-ohjelmatietoja. Urheilua ja ulkomaita. Kulttuuria ja kotimaata. Nettiä silloin ei tietenkään ollut.

Laskin, että postinkantaja on joutunut tuomaan minulle vuosien mittaan yhteensä 13140 päivän lehteä, ja kaikki ne yksi kerrallaan. Voi raukkaa. Laskin myös, että kaikki nuo lehdet ovat maksaneet minulle… no tuota, enpä laskekaan.  

Luovun paperista


Mutta nyt on luopumisen aika, 36 vuoden läheinen suhde on päättymässä. Luovun päivittäisestä sanomalehdestä, Helsingin Sanomista, tarkemmin sanoen sen paperisesta versiosta.

Luovun, koska lehdestä ei ole minulle enää iloa. En näe lukea sitä niin hyvin, että kannattaisi enää tilata. Otsikot erotan ehkä jotenkin suurennuslasin kanssa nyhväten. Leipäteksti on hidasta luettavaa. Yhteen kappaleeseen menee joka tapauksessa monta minuuttia. Maailmanloppu on tullut, ennen kuin ehdin lukea päivän koko lehden.

Tuntuu, että syynä ei ole pelkästään näköni heikkeneminen. Minulla on sellainen mutu, että teksti on myös oikeasti haaleampaa kuin ennen. Onko? Kertokaa.

Toki minä paperilehtiä edelleen nostalgisesti hypistelen, mutta se on sellaista vilkuilua, mukalukemista, isompien otsikoiden tankkausta, ehkä joidenkin kuvien tihraamista. Eikä siitä jää oikein mitään mieleen.

Hyödyn kannalta ei siten ole kovinkaan vaikeaa luopua paperilehdestä. Tyhmää ja turhaahan sen tilaaminen on. Vaikeampaa luopuminen on siksi, että paperilehden luku on ollut pitkään jatkunut ja minuun juurtunut tapa. Lisäksi luopumisessa tunnustaa oman näkökykynsä heikenneen sellaiseen pisteeseen, jossa se ei aiemmin ole ollut.  

Siirryn sähköiseen


Mutta luopuminen on sittenkin helpompaa nyt kuin kolmekymmentä vuotta sitten olisi ollut. Tänä päivänä voisin korvata paperilehden sanomalehtien sähköisillä versioilla, joiden suosio on yleisestikin lisääntynyt. Mutta ne eivät ole aivan esteettömiä näkövammaisen kannalta.

Näkövammaisten käyttöön on kuitenkin olemassa esteettömiä sähköisiä sanomalehtiä. Niistä voin lukea - tai pikemminkin kuunnella - käytännöllisesti katsoen kaikki lehtien artikkelit päivittäin. Näkövammaisena voin saada esimerkiksi Hesarin artikkelit päivittäin omalle tietokoneelleni, älykännykkääni tai verkkoon kytkettyyn erilliseen lukulaitteeseeni. Vain mainokset, ilmoitukset ja kuvat puuttuvat. Tätä mahdollisuutta olen käyttänytkin jo vuosia, ja se on täydentänyt hyvin paperilehden tilausta.

Mutta nyt sähkö-Hesari saa jäädä ainoaksi kanavakseni, jolla päivän lehden läpi kahlailen. Paperilehden valmiiksi maksettua tilausta on jäljellä vielä ensi helmikuulle asti. Sen jälkeen se minun osaltani saa loppua. Postinkantaja voi jäädä hyvin ansaitulle eläkkeelle.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Mitä värit melkein sokealle merkitsevät?

Nyt kesällä luonnon värikylläisyys lisääntyy kirkkaassa auringonvalossa. Itse en kuitenkaan enää juuri erota värejä toisistaan. Näen kyllä värien tummuus- ja vaaleuseroja, mutta itse värit jäävät usein hämärän peittoon, jos minulta niitä arvuutellaan. Voin aivan hyvin veikata punaista siniseksi ja vihreää oranssiksi. Valkoista en sentään sanoisi mustaksi tai päinvastoin. Niin mustavalkoinen tyyppi en ole, toivottavasti en ihan harmaakaan.

Onko väreillä sitten mitään merkitystä melkein sokealle ihmiselle?

Muista heikkonäköisistä ihmisistä en sano mitään, tässä on henkilökohtaisia ja sukupuoleenkin liittyviä eroja. Mutta minulle värien näkeminen tai katsominen ei tuota varmaankaan sellaista samanlaista mielihyvää tai kenties ärtymystä kuin normaalisti näkeville ihmisille. Niiden tuijottelu ja ihastelu ei siis ole minulle se juttu. Enemmän minulle jossain taulussa tai kuvassa merkitsevät sen ääriviivat ja kuviot kuin värit.

Voin toki kuvitella vaikkapa jonkin taulun tai sängynpeiton värit itsekseni samalla aavistaen, että ne eivät ainakaan todellisuutta vastaa. Useimmiten tuo värien kuvittelu on tiedostamatonta; jostain syystä vain jokin pinta vaikuttaisi tietyn väriseltä. Jos laitan uuden paidan päälleni, niin useimmiten kuvittelen senkin eriväriseksi kuin mitä se oikeasti on, ja tämäkin tapahtuu tiedostamatta.

Kotonani on muutaman vuoden vanha karvalankamatto, jota olen pitänyt tähän asti valkoisena. Kun sen viereen laitettiin oikeasti valkoinen matto, hämmästyin, että onpas likainen tuo vanhempi matto. No ehkä niinkin, mutta sen väri olikin kuulemma vaalea beige, mikä oli minulle ihan uutta!

Kerro minulle väreistä


Kyllä minua silti suuresti kiinnostaa, minkävärinen mikin pinta on. Taulua katsoessa joku muu saa erittäin mielellään kertoa, minkävärisiä ovat taulussa näkyvät esineet ja maisemat. Paidan kohdalla on kiva varmistaa toiselta perheenjäseneltä jo päälle pukiessa, minkävärinen se on. Ihmisten hiusten tai vaatteiden väreistä on myös mielenkiintoista tietää. Värielämys tulee minulle tämän tiedonsaannin kautta. Kun olen saanut tiedon, voin muodostaa mielikuvan väristä ja sen sulautumisesta ympäristöönsä.

Niillä, jotka ovat jossain elämänvaiheessa menettäneet näkönsä tai vähintään värinäkönsä, on jäljellä muistikuvia eri esineiden ja asioiden värimaailmasta. He muistavat, että ruoho on vihreää ja taivas sininen, vaikka jokainenhan sen tietää muutenkin. Harvinaisempien asioiden osalta se on jo vähän vaikeampaa: minkä värinen olikaan puuma tai tulivuoren laava? Ja voihan ruohokin olla ruskeaksi palanutta ja taivas harmaa.

Kaipaanko värien näkemistä? Olisihan se ”ihan kivaa”, mutta en ole oikeastaan ajatellut asiaa kaipaamiskysymyksenä. Olen sopeutunut nykytilanteeseen. Jos saisin valita, niin ennemmin valitsisin näöntarkkuuden tai hämäränäön.

Kuuletko tai maistatko värejä?


Olisiko kätevää, jos näkönsä tai värinäkönsä menettänyt henkilökin voisi saada ”oikeita” väriaistimuksia muiden aistien kautta? Aivokuoren solut ja hermot välittäisivät informaatiota iloisesti sekaisin. Jos esimerkiksi söisin pannukakkua, avaisi se mieleeni tietynlaisen värimaailman. Tai musiikki olisi paitsi musiikkia, myös ikään kuin edessä avautuva maalaus, jossa eri nuotit maalaisivat erivärisiä siveltimen vetoja? Sibeliuksenkin kerrotaan ”nähneen” sävellajit eri värisinä.

Ehkä se ei olisi niin kätevää, mutta kenties kaunista, oikeilta väreiltä näyttävää. Itse asiassa tällaista harvinaista aistien sekoittumista on todella olemassa, ja sitä sanotaan synestesiaksi.

Tästä voit lukea Helsingin Sanomissa julkaistun Tommi Uschanovin kolumnin aiheesta synestesia. Hänelle sähkökitaran ääni on ruskeaa nauhapastaa.

Värikästä kesää!

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Näkövammainen nuori mies aikakoneesta

Löysin yli kaksikymmentä vuotta vanhan tekstini, jossa 33-vuotias minä pohdin verkkokalvon rappeuman vaikutuksia silloiseen elämääni. Hämmästyneenä huomaan, että valtaosin ajattelen nyt samoin. Mutta on myös kohtia, joissa ajatus on muuttunut. Esimerkiksi se, että näön menettämisen kriisit olisivat muka kokonaan takana!

Mutta tässä on se teksti, julkaistu RP-Uutisissa vuonna 1994:
***

PERINTÖKALLEUTENI RETINITIS

Ilkka Väisänen

Retinitis pigmentosani on perinnöllinen verkkokalvon rappeutuma. Se aiheutuu "perinnöksi" saamistani geeneistä, joihin en ole voinut tietenkään vaikuttaa. Suvussani on monia näkövammaisia, joten olen tottunut näkövammaisuuteen pienestä pitäen. Olen pitänyt sitä arkipäiväisenä, ei-pelottavana asiana.

KOULUNKÄYNTI JA OPISKELU


Näkövamma alkoi haitata kouluiässä. Hämärässä törmäsin mm. betoniseen kaivonkanteen, ja sehän tuntui sääriluussa. Koulumatkalla muistan eksyneeni vain kerran. Valkoiseen keppiin en vielä kouluiässä tarttunut. Näöntarkkuus huononi, enkä nähnyt lukea kaikkea taululta, vaan piti kysellä vierustoverilta. Käytin erilaisia kikkoja, jotta tulin toimeen heikolla näöllä sitä erik-seen korostamatta tai apua pyytämättä. Kielten tunneilla oli tapana kirjoittaa lauseita taululle ja lukea ne ääneen. En nähnyt aina lukea niitä, mutta opettelin ulkoa etukäteen kaikki mahdolliset lauseet, jotka osuisivat minulle. Näin olin sitten lukevinani taululta. Pidin opettajista, jotka puhuivat enemmän kuin kirjoittivat taululle tuppisuina. Oppikirjoja ja monisteita pystyin lukemaan kuten muutkin.

Joissakin kotibileissä konttasin lattialla, koska se oli kätevä tapa olla törmäilemättä pimeässä. Muut sitä tuskin huomasivat, koska monella konttausasento oli muuten lähellä, mutta eri syistä. Yleensä yritin välttää pimeitä paikkoja. Pallopeleissä koetin olla mukana, mutta ei se kehuttavaa ollut. Myöhemmin perustettiin lenkkeilyryhmä, ja pääsin pallopelien piinasta.

Näitä esimerkkejä voisi jatkaa. Kannattiko voimien haaskaaminen heikkonäköisyyden kompensointiin? Jälkiviisaasti ajatellen ei: olisin säästänyt voimia itse koulunkäyntiin, jos olisin selvästi "esittänyt" näkövammaista. Toisaalta koulussa on tietty paine olla samanlainen kuin muut. Tällä hetkellä minulla ei ole enää tarvetta kuulua "normaaleihin" tai näkövammaisiin tai yleensä mihinkään joukkoon, ja siinä mielessä minulle on samantekevää, käytänkö esimerkiksi keppiä vai en. Mutta silloin sillä oli oma tehtävänsä, vaikka se ehkä johtikin ristiriitaisiin tilanteisiin.

Koulusta opiskelemaan lähtö oli vapauttava kokemus. Siellä saattoi ottaa toisenlaisen roolin. Opin käyttämään keppiä enkä enää ollut sidoksissa pieneen koululuokkayhteisöön. Tämä prosessi oli varmaan tärkeämpi kuin itse opinnot sinänsä. Valitsin opiskelualan, josta lopulta ei tullut ammattiani. Ala oli joka tapauksessa näkemisenkin puolesta hyvin sopiva, pääasiassa lukemiseen eikä käytännön näpertämiseen perustuva.

PERHEEN PERUSTAMINEN


Opiskeluelämän päättyessä oli vuorossa perheen perustaminen. Lasten hankkiminen on asia, joka mietityttää perinnöllisyyden takia. Entä jos sairaus periytyy lapselleni? Onko väärin hankkia lapsia tällaisessa tilanteessa? Voi olla vaikeaa keskustella asiasta, vaikka sitä itsekseen miettii.

Oma ratkaisumme on ollut myönteinen. Perheeseemme kuuluu minun ja vaimoni lisäksi kaksi tytärtä, toinen kolmivuotias ja toinen kolmen kuukauden. Emme ole vielä tarkemmin tutkituttaneet heidän silmiään. Sairauden periytyminen on todennäköisyyksien arviointia, eikä aina voi olla varma, periytyykö sairaus vai ei. Perinnöllisyysneuvonta voi auttaa, samoin tulossa olevat geenitestit yms. Itse olemme ottaneet huomioon myös sen mahdollisuuden, että lapset voivat saada sairauden.

Retinitis pigmentosa ei mielestäni ole niin vakava sairaus, että se estäisi hankkimasta lapsia, mikäli perhe muuten lapsia haluaa. Ehkä ajattelisin toisin esimerkiksi jonkin varhain kuolemaan johtavan perinnöllisen sairauden kohdalla. Päätös on perheen itse tehtävä. On totta, että retinitis pigmentosa usein sokeuttaa ihmisen, mutta itse esimerkiksi olen nyt 33-vuotias ja näen mielestäni edelleen suhteellisen hyvin liikkua päiväsaikaan ja lukea hyvässä valaistuksessa. Hämärässä liikkuminen on hankalaa, mutta siihen on olemassa omat niksinsä. Kun myöhemmin sokeudun kokonaan, olen valmistautunut siihen. Tiedän näkövammaisten apuvälineet ja tukimuodot, jotka ovat käytettävissä.

En todellakaan olisi itse halunnut jäädä syntymättä vain siksi, että minulla on retinitis. Elämä on ainokaisemme, mitä meillä on. Eläminen näkevänä tai näkövammaisena on lopulta hyvin saman-tapaista, mutta elämään syntyminen on aivan eri suuruusluokan asia, jota ei pitäisi evätä näkövamman takia. Muita, paljon vakavampia syitä voi tietysti olla.

Näön menettäminen aiheuttaa aina kriisejä. Ne ovat omalta kohdal-tani takana. Tietysti silloin tällöin harmittaa jokin asia. Kriisin vakavuutta en halua vähätellä. Sen kestoaika jää usein kuitenkin suhteellisen lyhyeksi elinikää ajatellen. Sitä paitsi kriisit kuuluvat joka tapauksessa jokaisen elämään, jos ei vammautumisen kautta niin muuten.

En tunne menettäneeni mitään oleellista näkövamman takia. En voi tehdä kaikkia asioita, joita näkevänä ehkä tekisin, mutta toisaalta en tunne kaipaavani mitään erityistä. Autoa en pysty ajamaan enkä tervehtimään tuttavia oma-aloitteisesti kadulla, mutta entä sitten? Otan ne tosiasioina, joiden miettimiseen  ei kannata tuhlata aikaa.

YMPÄRISTÖN SUHTAUTUMINEN


Ympäristö suhtautuu näkövammaiseen monin eri tavoin. Kiusallisista väärinkäsityksistä (jos vaikka joku ei heti huomaa, että olen näkövammainen) voi selvitä laukaisemalla tilanteen jotenkin vitsailemalla. Toisaalta se keino usein vesittää itse asian ja kiinnittää huomion epäoleelliseen.

Yleensä näkövammaista pidetään normaalina ihmisenä ja tarjotaan apuakin tarvittaessa, mutta sääli tai suoranainen vihamielisyyskään eivät ole tuntemattomia vammaisia kohtaan. Tällaisista tilanteista selvitäkseen oppii kehittämään jonkinlaisen mielenterveyden puolustuksen. Tarkoitan että ei häpeile omaa itseään ja ominaisuuksiaan, vaikka niihin sattuisi kuulumaan jokin näkövammakin. Itse olen tietyllä tavalla ylpeä retinitiksestäni enkä haikaile siitä paranemisesta. Se on olennainen osa minua.

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Vammaiset ja blogien vihapuhe

Sosiaalinen media on laskenut vihapuheen kynnystä. On helppo julkaista blogissa postauksia vaikkapa jotakin kansanryhmää vastaan.

Lainsäädäntö ei tunne vihapuhetta, mutta kiihottamiseen kansanryhmää vastaan syyllistyy se, joka levittää tai pitää yleisön saatavilla lausuntoja, joissa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin ryhmää seuraavin perustein:

•    rotu, ihonväri, syntyperä
•    kansallinen tai etninen alkuperä
•    uskonto, vakaumus, poliittinen kanta
•    seksuaalinen suuntautuminen
•    vammaisuus

Mietitäänpä näitä ryhmiä ja niistä sosiaalisessa mediassa nyky-Suomessa julkaistavia lausuntoja.

Onko kukaan törmännyt rotua, ihonväriä tai syntyperää panetteleviin tai solvaaviin lausuntoihin blogeissa tai muussa sosiaalisessa mediassa? Epäilemättä.

Entä kansallista tai etnistä alkuperää? Varmasti.

Uskontoa, vakaumusta tai poliittista kantaa? Kyllä.

Seksuaalista suuntautumista? Varmasti sitäkin, onhan Pride-kulkueeseen itseensäkin kohdistettu uhkaa.

Mutta onko vammaisia uhattu, paneteltu tai solvattu sosiaalisessa mediassa?

Hmm. Eipä muistu mieleen ainakaan minulle. Muistatko tai tiedätkö sinä? Toki moni on vammaisena varmasti kohdannut uhkaa esimerkiksi ulkona liikkuessaan.

- Tolta pitäs ottaa toi valkonen keppi pois!
tai
- Saatanan sokee, mitä sä täällä teet, olen itsekin saanut esimerkiksi kuulla.

Oikeusministeriö selvitti äskettäin vähemmistöryhmiin kohdistuvaa vihapuhetta ja häirintää. Yksittäiset ihmiset kohtasivat niitä eniten julkisilla paikoilla ja toiseksi eniten internetissä, kuten keskustelupalstoilla ja sosiaalisessa mediassa. Vammaisten vastauksissa korostui kuitenkin palvelujärjestelmän taholta koettu syrjintä.

Mutta jos pysytään sosiaalisessa mediassa, niin on hyvä, jos siellä uhkauksia vammaisia kohtaan on vain vähän. Tekee kuitenkin mieli kysyä, miten vammaiset eroavat muista yllä mainituista ryhmistä, kun heihin – tai siis meihin – ei ole kohdistunut samanlaista uhkaa.

Olisivatko syynä eri ryhmistä aiheutuvat kustannukset? Rotu, uskonto tai syntyperä eivät sinänsä lisää kustannuksia. Toki turvapaikanhakijat luonnollisesti tarvitsevat ainakin aluksi enemmän esimerkiksi sosiaalipalveluja kuin suomalaiset keskimäärin. Mutta niin tarvitsevat vammaisetkin mm. kuljetus- ja avustajapalveluja, joita tosin pyritään niistäkin kovasti säästämään. Kustannukset eivät kuitenkaan näytä selittävän uhkailun määrää.

”Ne vie meiän naiset ja työpaikat.” Tämä ikiaikainen peruspelko voisi kyllä hyvin selittää kansallisen tai etnisen alkuperän perusteella uhkailun. Toisaalta tavallista heteroa tuskin haittaisi, jos maahanmuuttajat korjaisivat kaikki homot pois. Vammaiset puolestaan eivät suurta osaa naisista (tai miehistä) ja työpaikoista vie. Vammaiset elävät useammin yksin ja käyvät harvemmin töissä kuin vammattomat. Siinä suhteessa tämä kyllä olisi hyvä selitys blogiuhkailujen puuttumiselle.

Luulen kuitenkin, että looginen selitys voisi olla se, että paatuneinkin kansankiihottaja tietää, että hänestä ei voi tulla erirotuista tai hän ei käänny toiseen uskontoon tai ala somaliksi eikä myöskään muutu homoseksuaaliksi.

Mutta vammaiseksi hän saattaa tulla kuten kuka tahansa ihan ilman omaa tahtoaan, minä päivänä tahansa.

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Jos näköä ja kuuloa ei olisi keksitty

Mitä jos näköaistia ei olisi koskaan keksitty? Onhan nytkin olemassa eliölajeja, jotka ovat luonnostaan sokeita. Ainakin juoksujalkaisissa on sokeita lajeja

Entä jos ihmislaji olisi alun perin sokea. Hmm. Kuvitellaanpa vähän.

Autoja ei ajaisi kukaan, mutta voisi niitä silti olla olemassa. Kaikki liikennevälineet kulkisivat automaattiohjauksella. Metrossa olisi laituriseinät, jotta kukaan ei putoaisi raiteille tai sitten kaikki vain osaisivat varoa.

Sokealle Kimi Räikköselle ei kuitenkaan olisi töitä. Paitsi jos olisi jokin kuuloon perustuva Formula 1.

Nykyurheilijoilla voisi olla vähän vaikeaa muutenkin. Kenties Messi laukoisi maaleja jalkapallolla, jonka sisällä helisisi jokin kulkunen? Tai sitten hän olisi haka maalipallossa tai sokkopingiksessä. Nyrkkeilyyn tulisi mielenkiintoinen varjonyrkkeilyelementti. Katsojat – tai kuulijat – eivät kyllä pysyisi kärryillä.

Kaikki käyttäisivät valkoista keppiä tai opaskoiraa. Vai käyttäisivätkö sittenkään? Ympäristö olisi joka tapauksessa tehty turvalliseksi, joten keppiä tai koiraa ei välttämättä tarvittaisi. Ja eihän keppi olisi ainakaan valkoinen, kun värejä ei olisi tai ainakaan niistä ei tiedettäisi. Ehkä erilaisia kosketeltavia pintoja ja merkkejä olisi paljon enemmän kuin nyt.

Kaupoissa kaikki tuotteet olisivat hiplattavissa ennen ostopäätöstä. Juomapurkit ja muut pakkaukset olisi merkitty jotenkin tunnistettaviksi. Pistekirjoituksella?

Kun ihmiset kuulisivat askeleiden lähestyvän, he sanoisivat: - Hei, Pekka Niemi tässä. Ja vastaantulija vastaisi muutakin kuin: - Ömmhh.

Elokuvat ja teatteriesitykset sisältäisivät paljon puhetta ja muuta ääntä. Ne olisivat paremminkin kuunnelmia. Hiljaisia visuaalisia jaksoja ei olisi. Sokea Aki Kaurismäki saattaisi olla vaikka kuvanveistäjä. Sanaa kuva ei käytettäisi. Valkokankaita ja näyttöjä ei niitäkään olisi.

Lisätään vaikeusastetta. Entä jos näön lisäksi kuuloakaan ei olisi koskaan ollut?

Kaikki aistiminen perustuisi kosketukseen. Haju ja maku toki auttaisivat hiukan.

Ihmiset voisivat liikkua itsenäisesti esimerkiksi kaiteilla tai kohomerkinnöillä merkittyjä kulkureittejä, joita olisi paljon. Aina kun joku tulisi vastaan, tervehdittäisiin kädestä. Tuttuja halattaisiin ja pidettäisiin kosketusetäisyydellä. Kommunikoitaisiin jotenkin viittomakielen tapaan.

Musiikkia ei olisi keksitty, mikä tuntuu ikävältä. Mutta konserttien sijaan olisi ehkä värähtelytapahtumia, joissa erilaiset kappaleet ja pinnat värähtelisivät eri taajuuksilla. Ääntä ei kuuluisi, mutta liike tuntuisi.

Tätä kuvittelua voisi jatkaa pitkään. Keksitkö lisää esimerkkejä?

Jos näköä ja kuuloa ei koskaan olisi ollut, emme osaisi kaivata niitä. Nytkin näön tai kuulon tai molempien puute on monelle arkipäivää. Itse näen vielä jonkin verran, mutta en tiedä, miten kauan. Pelkään sokeutumista, mutta toisaalta taas en pelkää. Tästä kirjoitan lisää myöhemmin.

Ilman näköä ja kuuloa voi joka tapauksessa aistia paljon. Koskettaa läheistä ihmistä. Haistaa eksoottisia kukkia, miellyttävän hajuveden tai hyvän kahvin. Maistella loistavaa ruokaa.